tiina4

”Miten sä voit näyttään noin lihavalta tuossa kuvassa! Aivan järkyttävät jenkkikset, ja miten sun kasvot näyttääkään noin turvonneilta?” ”Miten sä VOIT näyttää noin väsyneeltä? Luoja, miten sä et osaa meikata univelkojas piiloon?” ”Miten toi sun tiukka vatsalihastreeni ei vaan mene perille? Tiukassa treenitopissa oot kyllä aivan järkyttävä näky.” Puhuisitko sinä ystävällesi noin? Et. Et todellakaan.

Näetkö ystäväsi virheitä, joista hän sinulle silloin tällöin valittaa? Tuskin. Entä mitä sanot, kun huomaat hänen olevan todella väsynyt ja loppu? Todennäköisesti huolestut. Kysyt, mikä valvottaa, miksi toinen ei ole nukkunut. Haluat kuunnella ja auttaa. Tai entä, kun näet hänestä valokuvan? Hymyilet nähdessäsi rakkaat kasvot ja tuikkivat silmät. Kun ystäväsi huolehtii valokuvan juurikasvuaan tai huonosti istuvia vaatteitaan, jotka paljastavat tuon tai tämän ”virheen”, ohitat väitteet yhdellä kädenheilautuksella. Miksikö? Koska ne ovat aivan päättömiä. Et todellakaan näe sitä, mitä ystäväsi näkee.

Mutta entä, kun katsot itseäsi peiliin? Mitä näet? Uskallan väittää, että aivan jokainen nainen – oikeastaan aivan jokainen ihminen – tunnistaa ilmiön takuuvarmasti. Tuijotamme raivolla ihomme epäpuhtauksia, ryppyjä ja juonteita. Huokailemme tummille silmänalusille tai peilikuvan vatsamakkaroille. Vertaamme itseämme kuntosalilla siihen vieressä kyykkäävään naiseen, jolla hädin tuskin on rasvaprosenttia, jonka vaaleat kutrit laineilevat ainakin puoleenselkään ja jonka jalat ovat gasellimaisen pitkät ja upeat. Pahimmillaan nuo tunteet pilaavat koko treenikerran, kun oman suorituksen sijaan keskityt vertailuun. Lannistamme itsemme varmuuden vuoksi omilla sanoillamme ennen kuin kukaan muu sitä ehtii tekemään – vaikka kukaan tuskin sitä meille edes tekisi. Oletko koskaan ollut esimerkiksi ystävän syntymäpäiväjuhlilla, ja tuskaillut tiukassa mekossasi ahdistavien ajatustesi kanssa: Muistanko vetää koko ajan vatsaa sisään, apua, katsoiko tuo juuri kuinka lihavalta näytän? Huomaako joku, että eilinen herkuttelu näkyy vyötäröllä aivan varmasti?

Tämähän on aivan nurinkurista.

Meidän kehomme ja me itse olemme ainoa henkilö, joka on kanssamme koko ajan, alusta loppuun saakka. Jopa silloin kun nukumme, kehomme tekee töitä, jotta voisimme herätä arkeen ja selvitä kaikista päivän tehtävistä. Se tekee työnsä niin hyvin, että emme edes huomaa sitä ellemme todella pysähdy ajattelemaan asiaa tai vasta, kun jokin ei toimikaan kuten pitää.

Oletko koskaan miettinyt, kuinka paljon kehomme kertoo meille päivän mittaan tärkeitä viestejä: Milloin tarvitset ruokaa, milloin unta, milloin kaipaat seuraa, milloin tarvitset liikettä. Koet sen kautta upeita, ihania tunteita: Sinä iloitset, itket, naurat, olet jännittynyt, tunnet perhosia vatsassasi, hengität rauhan tunnetta. Kuvittele, miten paljon kehosi tekee puolestasi ilman, että edes huomaat ajatella sitä.

Mielestäni noin upea kokonaisuus ansaitsisi joka ikinen päivä rakkautta, huolenpitoa ja lempeyttä osakseen. Toivottavasti saamme rakkautta ympäriltämme, kumppanilta, ystäviltä tai perheenjäseniltä. Mutta loppujen lopuksi, me olemme kuitenkin jälleen kerran se ainoa tyyppi, joka kehomme kanssa on läpi vuorokauden. On siis meidänkin tehtävä rakastaa sitä edes vähän, jos emme aivan ylitsepursuavaan rakkauteen heti kykene.

On toki päiviä, kun on mahdotonta tuntea oloaan kauniiksi, ja olo on muutenkin kurja. Mutta jos silloin niiden terävien kommenttien sijaan vaihtaisimmekin sävyä, jolla puhumme kehollemme? En voi mitenkään sanoa, että olisin esimerkkitapaus tässä asiassa. Ihailen ystävääni, joka ei suostu puhumaan kropastaan lainkaan negatiiviseen sävyyn. Itse kuitenkin syyllistyn vielä vertailuun, tuskailuun ja rumiin sanoihin kroppani kanssa. Hyvin nopeasti otan kuitenkin sanat takaisin anteeksi pyydellen. Muistan kuitenkin joka päivä, että tämä puolentoista metrin varsi mahdollistaa minulle aika upeita asioita: Voin tehdä töitä, tanssia jos tanssittaa ja ilmaista itseäni aika vapaasti. Se on todella hienoa, kun sitä vain muistaa pysähtyä ajattelemaan.

Meillä on kuitenkin vain yksi koti, ja se on tämä kroppa. Aika uskomattoman yksityiskohtainen, monimutkainen ja toimiva kokonaisuus tämä asunto, vai mitä?

 

Pihasalilla joogaava Tiina Svensk ryhmäliikunnanohjaaja ja journalismiopiskelija. Tiina kirjoittaa omaa blogiaan bigcitydreams, josta nostetaan juttuja myös Pihasalin blogin puolelle. Postauksissaan Tiina ihmettelee arkea, ihmisiä ja maailmaa, ja kirjoittaa kaikesta mikä liikuttaa – joko jumppasalissa, joogamatolla tai vaikka sitten jalkakäytävällä.

About the author

hanna -

Similar Posts

Leave a reply

required*