tiina2
  • Nyt puhuu sunnuntaijoogi. Sunnuntaijoogilla tarkoitan sitä, että harjoitukseni on säännöllisen epäsäännöllistä. En aloita aamuani aurinkotervehdyksillä enkä matkusta retriiteille joogayhteisöni kanssa. En myöskään taida omata sellaista joogin sisäistä hohdetta, joka varmaan sillä säännöllisellä harjoituksella tulisi huomaamatta hankittua. Valitsen vihreän teen sijaan yleensä kahvia ja skippaan venyttelyn sen suurempia omantunnon tuskia saamatta. Haluan kuitenkin puhua joogasta nyt, sillä viime aikoina olen löytänyt joogaan jotain uutta. Oivalsin. Opin. Löysin vapauden. Vapauden myötä tuli uudenlainen avoimuus ja rehellisyys itseään kohtaan.

    Ensi kertaa löysin joogan 13-vuotiaana, kun seurasin isosiskoani hathajoogan alkeiskurssille. Siellä minä sitten hengittelin, turhauduin ja yritin ymmärtää joogaa jokaikinen keskiviikko-iltapäivä kolmesta puoli viiteen. Jotain sieltä jäi kuitenkin mukaan. En usko, että ilman joogaa olisin nyt yhtä intuitiivinen kehoni kanssa. Kuuntelen, mitä sillä on minulle sanottavana ja arvostan sitä. Jooga ei ehkä kiskonut minua maailmaansa niin intensiivisesti kuin olisi voinut, mutta pidin sen opettamaa lempeyttä ja tietynlaista asennetta mukanani koko ajan. Samalla, kun ohjasin ryhmäliikuntaa, steppailin taitavasti joogatunnilta toiselle: Kokeilin astangaa enkä syttynyt sille, hikoilin hotjoogassa ja taisin kikatella parilla flowtunnilla kun “en vaan tajunnut”. Kundaliinijooga tuntui todella omalta, se oli hetkellinen koti, jonka löysin Tampereen joogakoulussa. Sitten lopetin. Se tapahtui ilman suurempia tunteita tai tuskia. Minä vain lopetin. Eipä paljoa kiinnostanut, lähdenpä tästä surffaamaan, tanssimaan ja salille. Ja se oli ihan ok.

    Sitten tuli kesä, uusi työnantaja ja uusi kaupunki. Mukana tuli jooga. Oli kai aika palata matolle, ja voi pyhä… lehmä se oli tuskaisaa. Jooga tuli jostain menneestä takaisin arkeen aivan uudella asenteella. Asenne oli vapaus ja harjoituksena Merin ohjaama vapauden joogan slow flow -kurssi. Kurssilla olen jokainen tiistai-ilta käynyt erittäin rehellistä keskustelua kehoni kanssa siitä, miten menee ja mitä kuuluu. Olen tuskaillut ja itkenyt omille rajoilleni. Olen istunut paikoillani, kun ei ole kulkenut. Olen kaatuillut ja kompuroinut. Irvistellyt ohjaajalle. Olen myös ihmetellyt, nauranut ja ollut kiitollinen. Tiistai-iltaisin kehoni muistuttaa minua lempeästi itsestään, rajoistaan ja ainutlaatuisesta upeudestaan. Sehän se minua kuljettaa päivästä toiseen eri paikkoihin, kouluun, kotiin tai vaikka toiselle puolelle maailmaa. Keho muistuttaa tarpeistaan, linjauksistaan, selkärangan pituudesta ja hengityksestä. Ja välillä se muistuttaa myös, että aika hyvä tiimihän tässä ollaan. Hyvin meillä menee. Sydän auki vaan, Tiina.

    Haluaisin tuoda samaisen asenteen jokaikiseen päivääni. Jos nyt pitäisi puhua jostain joogisesta harjoituksesta, niin tämä kai se on. Haluaisin muistaa ihmetellä joka päivä, niin sokeriselta ja kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Enkä halua ihmetellä vain itseäni ja elämääni, vaan ihan kaikkea ympärilläni. On ihmeellistä, miten oikeanlainen ympäristö ja oikeanlaiset ihmiset voivat vaikuttaa meihin hetkessä.

    Yksi katse, sana, kosketus ja hymy voivat jäädä mukaamme pitkäksi aikaa. On myös hyvinkin ihmeellistä, kuinka joskus voi kiukuttaa niin, että itkettää. Joskus ärsytys tuntuu kurkussa ja väsymys harteilla. Ne kaikki kuuluvat elämään, eikä niitä pitäisi arvottaa tai syrjiä. Sitä joogakin kai parhaimmillaan on. Hyväksymistä ja tilanteelle antautumista. Kuinka muutenkaan elämä voisi ottaa ja viedä, jos koko ajan väittäisi vastaan? Välillä on hyvä olla hiljaa, ja antautua vauhdille.

     

    Pihasalilla joogaava Tiina Svensk ryhmäliikunnanohjaaja ja journalismiopiskelija. Tiina kirjoittaa omaa blogiaan bigcitydreams, josta nostetaan juttuja myös Pihasalin blogin puolelle. Postauksissaan Tiina ihmettelee arkea, ihmisiä ja maailmaa, ja kirjoittaa kaikesta mikä liikuttaa – joko jumppasalissa, joogamatolla tai vaikka sitten jalkakäytävällä.

About the author

hanna -

Similar Posts

Leave a reply

required*